Kuten muutkin päätökseni, ei päivityspäivätkään pitäneet.
Puhuttiin Miekkosen kanssa puhelimessa ja alustavasti sovittiin tapaaminen perjantaille, vielä on siis muutama päivä aikaa muuttaa mieli. Toivon että se sen peruisi ettei mun tarvisi, tiedän etten kuitenkaan siihen pysty ja vaikka väkipakolla raahaan itseni tapaamiseen. Miekkonen kyllä ihan muuten kuulostaa aika hyvältä tapaukselta, huumorintajua löytyy ja puhuminen on helppoa. Kuten ystävälleni sanoin, näyttää paperilla hyvältä.
Eilinen oli ihan hyvä päivä, kävin ystävän kanssa kaupoilla ja syömässä, töistä ei nyt oikein tule mitään kun kuolemantapaus kummittelee takaraivossa. Illalla soittelin Ukolle ja sen kanssa puhuminenkin piristi ihanasti, ostin sille farkut alesta, näin sieluni silmin miten hyvältä sen peppu niissä näyttää. On siis tunne-elämä vähän solmussa, ostelen "eksälle" vaatteita samalla kun pohdin pitäisikö lähteä toisen kanssa treffeille. Huhheijaa, ei mikään ihme tän kaiken keskellä se mitä tänään tapahtui.
Olin siis aamupäivällä ulos, asioita hoitamaan ja ystävää tapaamaan, pakkasin käsilaukun, laitoin kengät jalkaan. Kun piti lähteä ovesta ulos huomasin että kädet ja jalat tärisee, sydän hakkaa ja hiki valuu. Paniikkikohtaus iski siis päälle, tai oli kehittynyt valmistelujen aikana, mä jännitän joka kerta ulos menoa, mutta nyt tapahtui se mitä olen aina odottanut. En pystyny lähtemään ollenkaan ovesta ulos. Pelkkä ajatuskin sai hengen salpautumaan. Soitin sitten (taas kerran) Ukolle, joka sai puhuttua mut sen verran rauhalliseksi että viidentoista minuutin hiljaisen hetken jälkeen sain kasattua itseni ovesta ulos. Vähän pelotti että sama toistuu ulkona, mutta soitin ystävälle ja se rauhoitti vielä lisää.
Ollessamme puistossa istumassa ystävä jonka kanssa olin eilen soitti ja kertoi että veljensä oli saanut aivoverenvuodon ja oli sairaalassa (Pojan isä kuoli tähän). Ennuste kuitenkin kuulosti ihan hyvältä. Oma olo ei. Alkaa väkisinkin ajattelemaan että ei kahta ilman kolmatta. Milloin tapahtuu jotain jatkumoa tähän sattumusten sarjaan.
Kun löysin Pojan isän kotimme lattialta ja toivoa ei paljoa annettu, meni pari päivää ja isäpuoleni löysi oman äitinsä kotoaan kuolleena. Siitä parin päivän päästä miehenikin luisui toisen puolen. Nämä asiat siis tapahtuvat vähintään pareittain, mutta onneksi ystäväni veljen tila kuulostaa hyvältä, aika vahvasti tuntuu siltä että selviää kunnialla.
Mä en enää tiedä että miltä musta pitäis tuntua, alkaa tää elämä muistuttaa liikaa tragikomediaa, ei näin voi käydä kenellekkään koko ajan. Antakaa joku nyt se viikko asumattomalla saarella!!!!
Deathlike Silence - Who's Gonna Bury Me
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.