Tänä aamuna siis kävin ensimmäisen käynnin KTlla, aiemminkin olen joskus käynyt, mutta ei sitä sekoiteta tähän. Oli outoa kertoa asioita, joita on kertonut vain parille hassulle ihmiselle, aivan tuntemattomalle. Ihanaa oli kuitenkin huomata miten tunteet saivat syitä, syyt seurauksia, ja sitä rataa.

Sain kuulla että koska elämäni on aina ollut niin turvatonta hämmennyin kun jouduin kohtaamaan turvallisuuden Ukon kanssa. Tästä siis johtui oireilut ja sekoilut yhdessäasumisen aikana, ja koska ollaan niin erilaista taustoista (Ukko hyvistä, tasaisista) niin niiden yhteentörmäys on liian valtaisa, koska on vaikea ymmärtää toisen näkökantoja.

Sain myös vastuksen siihen miksi ahdistaa ja pelottaa koko ajan että läheisille tapahtuu jotain pahaa, esim. lapset satuttaa itsensä, jää auton alle, joku vie, Ukko jos ei vastaa puhelimeen sydäntä ahdistaa että on ajanut kolarin tms.. On aika henkisesti uuvuttavaa kun koko ajan mielessä pyörii erilaiset tavat miten läheinen menehtyy, nanosekunneissa tuleva menetyksen suru. Kun on jotain tärkeää menettänyt, niin ihmisen "kaikki on okei, kaikki menee okei"-illuusio särkyy, normaalisti se tulee takaisin parin kuukauden sisällä, mutta mulla on ilmeisesti jäänyt se vahvasti päälle.

Kyllähän mä sen huomaan että kaikki muut ihmiset antaa lasten rennosti leikkiä, ja voi keskustella vapautuneesti siinä samalla, mutta mä vaan silmä kovana vahtaan lapsia, pelkään ja kuuntelen muiden juttuja puolella ajatuksella. 

Viikonloppuna huvipuistossa Tytär katosi, vajaa kolmivuotias siis käveli omia polkujaan, meitä kun oli isompi joukko, Ukko meni edellä, minä perällä. Kun pysähdyttiin ei Tytärtä näkynyt missään, siis paniikki päälle, Tytär ei kaukana ollut, mutta koko loppupäivän pohdin vain eri skenaarioita mitä olisi voinut tapahtua.

Pojan päästin ensimmäistä kertaa oikeasti valvovien silmien alta, kun oltiin syömässä annoin Pojan mennä kivenheiton päässä olevaan pomppulinnaan yksinään, ravintolasta ei sinne nähnyt, mutta en käynyt kun vain kerran tarkastamassa kunnon. Toisen kerran annoin jäädä jonottamaan laitteeseen hieman vanhempien ystävän lapsien kanssa, kun itse menin ystäväni ja pienten kanssa puiston toiseen päähän pomppulinnaan.

Joku saattaa mieltää nämä normiasioiksi, mutta olin kuitenkin kohtalaisen ylpeä itsestäni (ja tietenkin isosta ja itsenäisestä tulevasta eskarilaisesta).

Ehkä onkin mahdollista onnistua irtipäästämisessä ja hyväksyä että kohta mun palveluksia ei enää kovasti kaivata. :)