On pitänyt monta kertaa vuodattaa, mutta aika ja tilaisuus eivät ole kohdanneet. Mitään niin mainittavaa ei ole kyllä tapahtunutkaan. Poika kävelee aamuisin portilta yksin eskariin ja alkaa jo pikkuhiljaa siihenkin tottua. Tytär on täysin kuiva, pieniä vahinkoja laskematta. 

Eilen aamuna kävin taas KTlla ja mielenkiintoisia asioita taas kuulin, kuulostan kuulemma ankaralta itseäni kohtaan, kysyi olenko sitä muitakin kohtaan, enkä osannut vastata. Lapsia kohtaan luultavasti liian lepsu, mutta enhän osaa muista sanoa. Tuli kuitenkin myöhemmin mieleen että joskus riidan päätteeksi Ukko sanoi "kyllä säkin voit olla vaan ihminen", vaadinko siis muiltakin samanlaista yli-ihmisyyttä/vanhemmuutta kuin itseltänikin? Jos asia sattuu olemaan näin, en yhtään ihmettele että mua pidetään hankalana. Mulla on kuitenkin ne omat "ihmisyyden standardit" ja huomaan kyllä välillä ihmetteleväni miksei muut näe asioita samanlailla/miksi ne käyttäytyy noin/ei ole kyllä sopivaa. Vaikka on munkin käytös välillä aika arveluttavaa, joten tekeekö se musta kaksinaismoralistisen? 

Ensi viikolla tehdään ahdistus ja masennus testejä. Jokin "tauti" tarvii kuulemma löytää että pääsen jatkohoitoon. Jännitän jo kuulla mtkä sieltä valitaan, Ukko sanoi että pitää muistaa vaatia joku trendikäs mitä kehtaa muillekin kertoa. Mä niin rakastan sen hirtehistä huumoria. Vaikka jo pelkäsin että se ei uskalla puhua mulle kun luulee mua hulluksi, niin nähtävästi asiat ei niin pahasti ole. KTlle sanoin etten usko masennuksiin ja sensellaisiin, niin mun taustalla se on kuulemma aika yleistä. Jos joutuu koko ajan kannattelemaan painolastia ja keskittyy vain selviytymiseen niin ei siinä ehdikkään masentua. Oonkin aina sanonu ettei mulla ole aikaa masentua, liikaa elämää. Nyt saatoin jotain loukata, mutta tämä on vain mun mielipide, itse pidän masennusta pienoisena tekosyynä levähtää, kun ei tämä yhteiskunta anna siihen mahdollisuutta ilman mitään syytä, on pakko olla joku tauti että saa levätä. Siksihän kelakin vaatii lääkäriltä diagnoosinumeron ennenkuin mä saan hoitoa. Kuitenkin siis odottelen että mitä ne testit pitää sisällään, ja mikä on sitten diagnoosi, sana jolla voin helposti määritellä itseni muille. Nyt onkin pitkä selitys siihen miksi hoitoon olen mennyt. Yksi sana siis helpottaa kummasti, säästää aikaa.

Eilen kävin ystävän kanssa kahvilla, ja jotenkin yllättäen keskustelu johti vähän syvemmille vesille, ja avauduin pienistä asioista, koskien suhde-elämääni. Eikä paljon ahdistanut tämä hetkellinen mielenhäiriö. Ehkä olen jo siis pikkuhiljaa kuoriutumassa, puhuin mummoni kanssa puhelimessa ja hänkin sanoi että äänensävyni ei ole yhtä kireä ja varautunut kuin mitä se on jo vuosia ollut. Jonkunlainen rentoutuminen hetkittäin siis on alkanut. Hauskaa, kun sen vielä itsekin huomaisi yhtä selkeästi.

Tänään Pojalla on eskarikaveri kylässä, illalla pitää palauttaa kotiin, mutta nyt on siis hyvä hetki kirjoittaa kun lapset ei pyöri jaloissa koko aikaa. Ehdin päivällä siivottakin koko kämpän ja pannari valmistuu uunissa. Juuri nyt onkin siis tosi mukava olo, seuraavalla tunnilla voikin mieli olla vaihtunut, mutta haluan tätä blogia muutenkin kirjoittaa hyvinä hetkinä, ettei tänne tule liikaa negatiivista ajattelua, kuka niitä haluaisi myöhemmin lukea ja pahoittaa mielensä uudelleen.

Puhuin siis eilen Ukonkin kanssa puhelimessa ja oli tosi kiva keskustelu, vähän niinkuin vanhoina hyvinä akoina. Kaverit patistaa käymään treffeillä ja kokeilemaan vähän muita, mutta miksi mä niin tekisin turhaan vielä, kun mä kuitenkin rakastan Ukkoa täydellä sydämmellä. Joskus tietty tuntuu vähän turhalta, kun pari viimeistä vuotta kaikkeni yritin sen miehen eteen ja sitten näin palkitaan, että pitäisi antaa vaan koko jutun olla, ettei se mua ansaitse, eikä kohtele kovin hyvin. Mutta jokin tässä silti on, että en irtikään voi päästää.

Näihin sekavien tunteiden ja seesteisen arjen sekametelisoppahetkiin on hyvä lopettaa.

Vieläkin soi Nick Cave, siitä kun ei materiaali ja mielenkiintoisuus hetkeen katoa.