On taas kiirettä pukannut, kiitos impulssien. 

Tiistaina KTlla juteltiin menneistä viikoista, Isolle Pahallekin löytyi aika ensi kuulta, kerran vielä näen KTa ennenkuin se siirtyy lomalle, soittaa kuitenkin Ison Pahankin jälkeen.

Keskiviikkona iski koira-impulssi, sain kuitenkin itseni sen verran rauhottumaan ite että otin vaan kaverin koiran kokeiluun ensin. Tässä tapahtunut siis parannus, normisti olisin aamulla asian päättänyt ja iltaan mennessä olisi talossa koirakin. Jeij minä! Torstai-aamuna sitten hain koiran, päivä meni mukavasti, kunnes alkoi viikonloppumenoja kertymään, Tytär vierasti koiraa ja Poika joka innokkaana koiraa halusi sai hepulin pennun hepulista. Illalla siis vein jo koiraa pois. Ei me taideta ihan vielä olla valmiita siihen kun menoa ja touhua on liikaa. 

Perjantaina maksoin sen verran laskuja että ärsytti, oli pakko käydä ostamassa kengät. Loogista joo, tiedän. Kaveri oli voittanut liput Kissojen yöhön ja sinne sitten mentiin tyttöporukalla. Oikein hauska reissu, stressi lievittyi sen verran että nukuin yönkin makeasti. 

Lauantaina vaihdoin talviverhot olkkarin ikkunaan ja muutenkin siivoilin, projekti näyttää sen verran hyvältä että uskoisin sen olevan valmis jo keskiviikkona. Vaikka aikamäärittely onkin mulle vaikeaa, jotenkin on vahva tunne keskiviikosta. Siivoilun jälkeen otin muutaman ölppösen ja juttelin Ukon kanssa puhelimessa, oikein lässynläätä ja suhdepulinaa. Ollaan nyt molemmat sitä mieltä että kannattaa yrittää vielä kerran korjata tätä suhteenrämää, ihan kunnolla ja ajan kanssa. Ukkokin jopa sitoutui yrittämään. Ehkä tämäkin siis tästä vielä johonkin muuttuu.

Miekkosesta ei ole sunnuntain jälkeen kuulunut mitään, tiistaina laitoin viestin, keskiviikkona ja lauantaina yritin soittaa, eikä mitään. Ihme tyyppi, alkaa itteäkin ärsyttää noin lapsellinen käytös. Mutta nyt voin hyvillä mielin unohtaa sen ja keskittyä ihan vaan olennaiseen, vaikka edelleen olen fiksaantunut siihen rasvapurkkiin, kai se on pakko vaan myöntää tappio.

Lauantaina lähdin kantikseen ja siellä tapasin kaverin jota en kolmeen vuoteen ole nähnyt, se kun muutti pois maasta, nyt on kuitenkin palannut ja otettiin sitten yhteisessä porukassa. Päädyin jatkoille entiseen työpaikkaan (hotelliin) ja nukuin ahtaassa yksikkösängyssä tilaa vievän miehen vieressä. Ei siis paljon nukuttu kun joutui keskittymään siihen että pysyy siellä sängyssä. Aamulla menin respaan moikkaamaan entistä työkaveria, yllättyi hieman nähdessään mun kömpivän sieltä kerroksista. Ilta oli kylläkin hauska, vaikka hetken jouduin väittelemään Pojan isän kummisedän kanssa, joka oli myös isän paras ystävä. Vähän hävettää humalainen avautuminen vuosien kaunasta, mutta ehkä sekin tajusi pointin. Voisi siis olla kummipoikansa elämässä mukana, kun sen takia se nimikin sinne kummitodistukseen on laitettu. Mä nään enemmän sen poikaa kun se mun.

Tänä aamuna tein sitten "walk of shamen" keskustasta kaverin ja kaupan kautta kotiin. On vähän heikko olo, mutta auttaa vähän syödä, mulla kun toi syöminen on vähän heikkoa ollu viime aikoina, sen takia humalakin tulee nopeasti päälle ja aamulla on ihan kamalan paha olo.

Ensi viikkoon ja uusiin kujeisiin.. 

Mun rakas Ukkoni <3

http://www.youtube.com/watch?v=GYrSbqTt_iU

Perjantaina siis treffit, ihan ok, meni vähän viinin lipittämiseksi ja suunnattiin baariinkin illalla. Miekkonen on ihan mukava, ei erikoinen, eikä säväyttävä. Ei kyllä tule koskaan Ukolle vertoja vetämään, liian levoton ja raisu. Mä haluan rauhallisen ja tasaisen. Mentiin siis baariin, sinne tuli myös pikkuveljeni joka keskusteli Miekkosen kanssa paljon kahdestaan, kuka tietää mistä. Tarjoutui myös harjoituskappaleeksi Veikalle tatuointitarkoituksiin. Ihan suloista siis.

Baarissa oli myös ystävät joiden kanssa piti laivalle lähteä. Soittivat juuri kun baariin saavuttiin ja löytyivätkin sitten sieltä. Sama maku kaveripiirillä. Miehensä menettäneen kanssa vähän keskusteltiin ja meinataan kai tavata tällä viikolla, oli ihan kiva huomata että mun ahdistus ja tunteet ei niitä haitanneet, kokivat normaalina ja toinen ystävä huomautti että ehkä mullekin tekee hyvää käydä läpi tunteet jonkun toisen kanssa, jos vaikka sais niitä käsiteltyä. Silloin aikoinaan kun vaan sulkeuduin kuoreen ja jätin kaiken lukkojen taakse. Pahoitteli myös ettei osannut silloin olla tukena, nuoria kun oltiin. Eipä kai sitä kukaan osaa sellaiseen asiaan 19-kesäisenä suhtautua. 

Mentiin vielä illan päätteeksi tanssimaan klubille ja ennen pilkkua Miekkosen luokse. Päivään asti nukuin koiran unta, vieras paikka ja aika armoton humala ja sitä seurannut armoton krapula. Miekkonen heitti mut sitten päivällä kotiin kun se haki lapsensa ja mulle oli tulossa ystävä hakemaan Tyttären pieniä vaatteita. Unohdin voiteeni Miekkoselle, soitin siitä sunnuntaina ja kai mä sen joskus saan takasin, mun lempivoide jota on vaikea Suomesta saada. Pitikin just se sitten jättää, mä niin harvoin mitään tavaroitani unohdan, harmittaa.

Lauantaina menin yhdeltätoista nukkumaan ja nukuinkin sunnuntaihin aamupäivään. Kuittasin siis vähän univelkoja, mutta se sitten kostautui sillä etten viime yönä nukkunut oikeastaan ollenkaan. Tänään aamulla törmäsin Tyttären päiväkodilla kaveriin joka tulikin sitten aamukahville, ei ollakaan pitkään aikaan nähty, kun sen lapset on useamman kuukauden olleet huostassa. Ihana ystäväkin soitti aamulla ja lähdettiin kirpparille pyörimään, löysinkin Tyttärelle viidellä eurolla hyvän talvihaalarin ja Pojalle syksy/kevät takin samalla hinnalla, paitojakin löytyi monin kappalein, kassillinen vaatteita vain 20 eurolla. Miksen mä pyöri tuolla useammin? Säästäisin varmaan omaisuuden, vaikka olenkin aika nirso lasten vaatteiden suhteen yllätyin aika iloisesti että ihan laatutavaraa niin halvalla. Oikein onnistunut päivä siis.

Huomenna on taas KT, onkin paljon tapahtunut puitavaa, ja toivon kovasti että se aika sille isolle, pahalle psykiatrille olisi nyt löytynyt!

Maanantai-musiikkia.. :)

http://www.youtube.com/watch?v=PrvAWuGzAVs

Ukko tuli keskiviikkona yöksi kun soitin sille itku kurkussa ahdistuksesta ja väsymyksestä. Toi suklaata ja laittoi bb:n pyörimään, silitti hiuksia kunnes nukahdin, aamullakin huolehti että sainko nukuttua. Ja kyllä sain, oli vaan vaikeampi herätä aamulla kun oli vihdoin saanut unen päästä kunnolla kiinni. On se ihanan huolehtivainen.

Sitten tähän päivään, eilinen meni vaan projektia hoivaten. On siis treffipäivä, tunnin päästä pitäisi Miekkonen tavata, tulee hakemaan. Kovasti kuulosti siltä että alkoholinhuuruista iltaa odottaa ja pettyi kun sanoin etten tiedä tekeekö itsellä niin mieli, kun en ole niin viinaanmenevää tyyppiä. Mutta onneksi ystävä kehotti ilmoittamaan jos haluan verukkeella lähteä paikalta. Jännittää siis ihan vietävästi mitä tapahtuu, mitään känniapinaa en kyllä meinaa lähteä hoitamaan, vaikka pakko myöntää että pari lasia viiniä tekis terää, ainakin näin etukäteen. Harmi kun ei tullu varattua sellasta, kaapissa on vaan snapseja ja liköörejä, mutta niihin en taida silti koskea. Huh, oikein mahassa kiertää ja kädet tärisee, toivottavasti ei ainakaan paniikkikohtaus iske, ei tekis kovin selväpäistä vaikutusta, vaikka käy toki hyvin tekosyystä poistua paikalta. 

Vähän preppausta..

http://www.youtube.com/watch?v=Ryfwfc_946w

Kuten muutkin päätökseni, ei päivityspäivätkään pitäneet.

Puhuttiin Miekkosen kanssa puhelimessa ja alustavasti sovittiin tapaaminen perjantaille, vielä on siis muutama päivä aikaa muuttaa mieli. Toivon että se sen peruisi ettei mun tarvisi, tiedän etten kuitenkaan siihen pysty ja vaikka väkipakolla raahaan itseni tapaamiseen. Miekkonen kyllä ihan muuten kuulostaa aika hyvältä tapaukselta, huumorintajua löytyy ja puhuminen on helppoa. Kuten ystävälleni sanoin, näyttää paperilla hyvältä.

Eilinen oli ihan hyvä päivä, kävin ystävän kanssa kaupoilla ja syömässä, töistä ei nyt oikein tule mitään kun kuolemantapaus kummittelee takaraivossa. Illalla soittelin Ukolle ja sen kanssa puhuminenkin piristi ihanasti, ostin sille farkut alesta, näin sieluni silmin miten hyvältä sen peppu niissä näyttää. On siis tunne-elämä vähän solmussa, ostelen "eksälle" vaatteita samalla kun pohdin pitäisikö lähteä toisen kanssa treffeille. Huhheijaa, ei mikään ihme tän kaiken keskellä se mitä tänään tapahtui.

Olin siis aamupäivällä ulos, asioita hoitamaan ja ystävää tapaamaan, pakkasin käsilaukun, laitoin kengät jalkaan. Kun piti lähteä ovesta ulos huomasin että kädet ja jalat tärisee, sydän hakkaa ja hiki valuu. Paniikkikohtaus iski siis päälle, tai oli kehittynyt valmistelujen aikana, mä jännitän joka kerta ulos menoa, mutta nyt tapahtui se mitä olen aina odottanut. En pystyny lähtemään ollenkaan ovesta ulos. Pelkkä ajatuskin sai hengen salpautumaan. Soitin sitten (taas kerran) Ukolle, joka sai puhuttua mut sen verran rauhalliseksi että viidentoista minuutin hiljaisen hetken jälkeen sain kasattua itseni ovesta ulos. Vähän pelotti että sama toistuu ulkona, mutta soitin ystävälle ja se rauhoitti vielä lisää.

Ollessamme puistossa istumassa ystävä jonka kanssa olin eilen soitti ja kertoi että veljensä oli saanut aivoverenvuodon ja oli sairaalassa (Pojan isä kuoli tähän). Ennuste kuitenkin kuulosti ihan hyvältä. Oma olo ei. Alkaa väkisinkin ajattelemaan että ei kahta ilman kolmatta. Milloin tapahtuu jotain jatkumoa tähän sattumusten sarjaan.

Kun löysin Pojan isän kotimme lattialta ja toivoa ei paljoa annettu, meni pari päivää ja isäpuoleni löysi oman äitinsä kotoaan kuolleena.  Siitä parin päivän päästä miehenikin luisui toisen puolen. Nämä asiat siis tapahtuvat vähintään pareittain, mutta onneksi ystäväni veljen tila kuulostaa hyvältä, aika vahvasti tuntuu siltä että selviää kunnialla. 

Mä en enää tiedä että miltä musta pitäis tuntua, alkaa tää elämä muistuttaa liikaa tragikomediaa, ei näin voi käydä kenellekkään koko ajan. Antakaa joku nyt se viikko asumattomalla saarella!!!!

Deathlike Silence - Who's Gonna Bury Me

http://www.youtube.com/watch?v=1kb8wxs8D7Y

Olen siis potenut ratkiriemukasta lenssua koko viikonlopun, eikä vieläkään näy loppua. Laivareissu peruuntui eilen, yhden matkakumppanin kohdalle sattui valitettava tragedia, eikä siis haluta muutkaan lähteä tässä tilanteessa. Nosti itsellekin vanhat tunteet pintaan, viime yönä en nukkunut silmäystäkään, tuntuu niin pahalta toisen puolesta kun tietää mitä käy läpi tällähetkellä. Olen tarjonnut omaa apuani, vaikka en tiedä kykenenkö siihen, mutta voin ainakin yrittää tunkea omat tunteet sivuun, koska joku muu saattaa tarvita mua nyt enemmän kuin minä itse. Onneksi mulla sentään on Ukko joka kuuntelee ja lohduttaa, vaikka musta tuntuukin oudolta puhua sen kanssa edellisestä miehestä ja sen kuoleman/elämän herättämistä tunteista. Loppujen lopuksi ne tunteet on vain kullattu ja tunteet Ukkoa kohtaan on verisen todelliset.

Viikonloppu meni muuten ihan kivasti, lapsilla oli todella hauskaa sukulaisten huomassa ja mäkin sain jopa levätä, vaikka sitä aluksi epäilin. Koskaan ennen ei sairaudet ole estäneet sukua vaatimasta multa kaikkea, mutta nyt sain siis välillä ihan vaan levätä ja olla. Ehkä tosiaan avoimesti sen myöntäminen että jaksaminen on välillä aika kortilla on saanut nekin tajuamaan että tarvitsen välillä ihan vaan olemista. 

Juteltiin torstaina Ukon kanssa puhelimessa, olin taas sille jostain suuttunut ja sanoin että olis kiva jos joku muukin välillä huomioisi sen miten paljon mä teen lasten eteen, ja miten hienoa on että en tän kaiken keskellä ole junan alle hypännyt. Ukko siihen vaan totesi että joka kerta kun jotain kehuu tai kiittää niin mä ammun sen alas vähättelemällä tai en kuule sitä ollenkaan. Tämäkin on siis varmaan ihan totta, harvoin mitään positiivista palautetta olen mistään saanut, itse olen itseäni joutunut kehumaan siihen pisteeseen että muut kuvittelee mun itsetunnon hipovan taivaita. Mutta jos kukaan muu ei kehu niin se on pakko itse tehdä, muuten kai vois luovuttaa ihan kokonaan.

Miekkonenkin tekstailee kovasti ja yrittää tapaamista sopia, mä vaan kun en vielä ole varma että haluanko. Ehkä ens viikonloppuna vois yrittää, nyt kun se vapautui. Lauantaina tosin lupasin lähteä kantikseen katsomaan Tuksun performanssiesitystä. Miekkonen pyysi soittamaan tänä iltana ja kertomaan milloin voitais nähdä ( ei siis olla vielä puhelimessa puhuttu, vain tekstailtu, kun ei lasten aikana puhumisesta tuliskaan mitään). On vaan mieli nyt sen verran maassa ja sydän syrjällään sympatiasta että en tiedä mistään mitään. Haluan vaan että Ukko tulis pitämään sylissä hetken, mitä lupasikin yrittää riippuen töistään. Miekkonen kun ei varmaan tiedä historiastani mitään, enkä siitä ole valmis kertomaan, mutta ehkä ymmärtää mielipahani ystävän puolesta ihan yleisellä tasollakin.

Voikun elämässä ei tapahtuisi koko ajan niin paljon. Viikon jos sais vaan lekotella rannalla ilman puhelinta ja ihmisiä. Lapset voisin ottaa mukaan ja vaan nauttia kiireettömästä yhdessäolosta. Meidänhän olisi mahdollista lähteä sinne Turkkiin porukoitten kanssa, mutta taidan antaa vain Pojan mennä, en itse kestäisi olla niiden kanssa viikkoa "autiolla saarella". 

Näihin tunnelmiin maanantai, lisää loppuviikosta.

Grave Digger - The Spell