On ollu vähän kiireinen viikko, ei montaa rauhallista hetkeä ole löytynyt päivittelyyn.. 

Keskiviikkona sadetta uhmaten kävin työkkärissä päivittämässä itseäni taas kolmeksi kuukaudeksi eteenpäin, sekä hakemassa vielä kouluvarusteita eskarilaiselle. Oli niin paljon asioita mitä muilla oli, ja piti sit Pojallekin hommata.

Torstaina kävin taas KTlla ja ahdistustestin tekeminen oli sen verran kova paikka henkisesti että masennustestiä ei tehty ajanpuutteen takia. Pisteet siinä oli melkein täydet, ja alustavana disgnoosina tarjottiin sitten pitkään jatkunutta traumaperäistä stressitilaa. Sanoi ettei koulutuksensa riitä auttamaan mua, joten parin viikon päästä katsotaan mulle aika joltain pätevämmältä joka saattaa saada musta paremmin selkoa ja laittaa sitten lähetettä oikeaan hoitoon. Lääkkeitä tarjottiin helpottamaan mielentilaa, mutta niihin en siis vieläkään ole valmis turvautumaan. Tosin tää olo alkaa olla pahentunut sen verran että ehkä joudunkin niitä harkitsemaan. Ukon kanssa yritin asiasta puhua, mutta taas mieleni pahoitin, luurin korvaan enkä vastannut enää. Törmäsin aamulla kaupassa kaveriin jota en hetkeen ole nähnyt ja päädyttiinkin sitten kahvitteleen, juoruilemaan ja päivittelemään elämää. Huomasin myös kertoessani alkuviikostani hänelle että olen kadottanu tyystin yhden päivän. Ennenkin unohdellut asioita, mutta ensimmäinen kerta kun oikeasti päivä katoaa kokonaan. Vieläkään en tiedä mikä päivä, blogista luin kyllä ja muistan ne päivät, mutta en vaan saa päässäni niitä kronologiseen järjestykseen. Hieman pelottavaa siis.

Perjantaiaamuna 19-vuotias siskoni ilmestyi oveni taakse yhdeksältä. En sen elämää tässä ala sen enempää ruotia, mutta sen voin sanoa että yllätys kuitenkin. Meni sitten vähän se ihmettelyksi ja huolehtimiseksi, myöhemmin kävin ystävän kanssa kahvilla. Musta on ihanaa että nykyään kun puhun niille enemmän nekin yrittää ymmärtää ja neuvoa. Toisaalta se ärsyttää kun ei ne koskaan voi käsittää, ja mua auttais enemmän vaan kuuntelu kun ratkaisujen etsiminen. Tokihan loogisesti ajateltuna kaikkeen on ratkaisu, mutta sitten kun ne ei voi käsittää miksi mun on niin vaikea vaan noudattaa niitä. Rakastan silti, enkä koskaan voisi sitä sanoa että ärsyttää, kuuntelen ja nyökkäilen vaan. Ystävä käytti kaupassa ja ostin paljon herkkuja, ollaan kuitenkin lasten kanssa viikonloppu yhdessä. Myöhemmin vielä kun lapset oli kotiutuneet yksi vanhimmista kavereistani tuli tyttärensä ja vauvamahansa kanssa kylään. Sitäkään en ole pitkään aikaan nähnyt kunnolla muuten kuin taksin ratin takana ilmaiskyytejä antaessaan. Meillä meni teininä välit kunnolla poikki, tyhmistä, silloin tietty isoista, syistä. Toivon kyllä että nyt nähtäisiin enemmän, on kuitenkin ollut sen verran rakas ystävä joskus.Sekä pystyin vihdoin oikeati valottamaan mun tuntoja ja haluja Ukolle. Ystävä sai tajuamaan että ei Ukkokaan voi tietää mitä mä tarvin just nyt jos en sitä tee sille selväksi. Nyt toivon että sekin vihdoin kuunteli, eikä vain kuullut. Vaikea vielä pukea kaikkea järkeviksi lauseiksi, mutta toivon että jotain sekin osaisi lukea rivien välistä. Onhan se kuitenkin aina paikalla ja linjan päässä kun sitä olen tarvinnut. Sanoi kuitenkin tajuavansa että käyn nyt läpi erittäin synkkiä ja rankkoja asioita, ja että mun mielitilat vahtelee rajusti sen takia, mutta eihän se tosiaan voi tietää mitä tehdä, jos mä en kerro. Ja kun se kertominen ja avun pyytäminen on just ne vaikeimmat asiat. Kaikista eniten kuitenkin haluan sen tietää että jos ja kun tulee tilanne etten jaksa enää kantaa omaa maailmaani, voin antaa sen hyvillä mielin toisen harteille hetkeksi ilman että tunnen siitä(kin) syyllisyyttä.

Tänään sitten ollaan oltu koko päivä yhdessä kotona. Tosi ihanaa, ulkona on kökkö keli, ei mitään menoja, tekemistä, stressiä. Vain rakkautta, löhöilyä, herkkuja, piirrettyjä ja paljon halimista.