Olen siis potenut ratkiriemukasta lenssua koko viikonlopun, eikä vieläkään näy loppua. Laivareissu peruuntui eilen, yhden matkakumppanin kohdalle sattui valitettava tragedia, eikä siis haluta muutkaan lähteä tässä tilanteessa. Nosti itsellekin vanhat tunteet pintaan, viime yönä en nukkunut silmäystäkään, tuntuu niin pahalta toisen puolesta kun tietää mitä käy läpi tällähetkellä. Olen tarjonnut omaa apuani, vaikka en tiedä kykenenkö siihen, mutta voin ainakin yrittää tunkea omat tunteet sivuun, koska joku muu saattaa tarvita mua nyt enemmän kuin minä itse. Onneksi mulla sentään on Ukko joka kuuntelee ja lohduttaa, vaikka musta tuntuukin oudolta puhua sen kanssa edellisestä miehestä ja sen kuoleman/elämän herättämistä tunteista. Loppujen lopuksi ne tunteet on vain kullattu ja tunteet Ukkoa kohtaan on verisen todelliset.

Viikonloppu meni muuten ihan kivasti, lapsilla oli todella hauskaa sukulaisten huomassa ja mäkin sain jopa levätä, vaikka sitä aluksi epäilin. Koskaan ennen ei sairaudet ole estäneet sukua vaatimasta multa kaikkea, mutta nyt sain siis välillä ihan vaan levätä ja olla. Ehkä tosiaan avoimesti sen myöntäminen että jaksaminen on välillä aika kortilla on saanut nekin tajuamaan että tarvitsen välillä ihan vaan olemista. 

Juteltiin torstaina Ukon kanssa puhelimessa, olin taas sille jostain suuttunut ja sanoin että olis kiva jos joku muukin välillä huomioisi sen miten paljon mä teen lasten eteen, ja miten hienoa on että en tän kaiken keskellä ole junan alle hypännyt. Ukko siihen vaan totesi että joka kerta kun jotain kehuu tai kiittää niin mä ammun sen alas vähättelemällä tai en kuule sitä ollenkaan. Tämäkin on siis varmaan ihan totta, harvoin mitään positiivista palautetta olen mistään saanut, itse olen itseäni joutunut kehumaan siihen pisteeseen että muut kuvittelee mun itsetunnon hipovan taivaita. Mutta jos kukaan muu ei kehu niin se on pakko itse tehdä, muuten kai vois luovuttaa ihan kokonaan.

Miekkonenkin tekstailee kovasti ja yrittää tapaamista sopia, mä vaan kun en vielä ole varma että haluanko. Ehkä ens viikonloppuna vois yrittää, nyt kun se vapautui. Lauantaina tosin lupasin lähteä kantikseen katsomaan Tuksun performanssiesitystä. Miekkonen pyysi soittamaan tänä iltana ja kertomaan milloin voitais nähdä ( ei siis olla vielä puhelimessa puhuttu, vain tekstailtu, kun ei lasten aikana puhumisesta tuliskaan mitään). On vaan mieli nyt sen verran maassa ja sydän syrjällään sympatiasta että en tiedä mistään mitään. Haluan vaan että Ukko tulis pitämään sylissä hetken, mitä lupasikin yrittää riippuen töistään. Miekkonen kun ei varmaan tiedä historiastani mitään, enkä siitä ole valmis kertomaan, mutta ehkä ymmärtää mielipahani ystävän puolesta ihan yleisellä tasollakin.

Voikun elämässä ei tapahtuisi koko ajan niin paljon. Viikon jos sais vaan lekotella rannalla ilman puhelinta ja ihmisiä. Lapset voisin ottaa mukaan ja vaan nauttia kiireettömästä yhdessäolosta. Meidänhän olisi mahdollista lähteä sinne Turkkiin porukoitten kanssa, mutta taidan antaa vain Pojan mennä, en itse kestäisi olla niiden kanssa viikkoa "autiolla saarella". 

Näihin tunnelmiin maanantai, lisää loppuviikosta.

Grave Digger - The Spell